Olen Anu, 35-v. Asun Lohjalla 7-vuotiaan poikani kanssa. Pikku perheeseemme kuuluu myös koira.
Työskentelen Lohjan Montessori-päiväkodissa johtajana ja lastentarhanopettajana. Harrastan astangajoogaa, jonka pariin palaan taas, kun pelit on pelattu.
Jääkiekkoon lähdin mukaan, kun yhdeksännen luokan syksyllä pari rinnakkaisluokan tyttöä keräsi porukkaa perustaakseen naisten joukkueen. Tämä oli vuonna 1991. Lohjalle oli juuri rakennettu jäähalli. Kinuin äitiä ostamaan minulle hokkarit, ja muut varusteet lainasin veljeltäni. Sitten mentiin ensimmäiselle naisille tarkoitetulle jäälle. Se oli samalla ensimmäinen kerta, kun luistelin hokkareilla. Olin siis viistoista. Siitä se lähti. Suurin osa meistä, jotka silloin aloittivat olivat 15-vuotiaita tai vanhempia. Ensimmäiset vuodet harjoiteltiin luistelua ja pelikokemusta saatiin hippoliigasta. Oli varmasti aika huvittava näky, kun pienet pojat pyöritti isoja tyttöjä kaukalossa. Vuoden harjoittelun jälkeen ilmoittauduttiin sarjaan. Siinä vaiheessa Lohjalla oli jo 40 naispelaajaa.
Mun jääkiekko"ura" alkoi siis 20 vuotta sitten Lohjalla. Täällä mä olen viihtynyt, lukuunottamatta puolta vuotta Tuusulassa. En ole koskaan haaveillut pääsystä mihinkään korkeammalle. Mä olen saanut täältä lohjalaisesta kiekkoulusta tarpeeksi haastetta omaa kehitystä ajatellen. Tämä asia kertoo myös sen, että vaikka jääkiekko on ollut mulle aina tärkeää, se ei ole ikinä ollut tärkeintä.
Hienoin saavutukseni on varmaankin nousu sm-sarjaan.
Jääkiekossa parasta on joukkue. Joukkuekaverit, yhdessä tekeminen, yhteiset kokemukset. Niin paljon tarinoita ja tapahtumia, naurua ja itkua. Sitten on se miltä tuntuu, kun luistin liukuu pitkin jäätä. Se on paras tunne. Tai ehkä parasta se, kun onnistuu maalinteossa, tai kun on pelin jälkeen fyysisesti (ja henkiseti) ihan loppu. Tai ehkä parasta on kuitenkin se kokonaisuus, kaikki yhdessä. Oon saanut jääkiekosta niin paljon, ettei sitä pysty kertomaan.
Mulla ei ole tavoitteita jääkiekossa. Oli hienoa olla vielä mukana, mutta kyllä se alkaa olla tässä, siis oikeasti. Etenkin tällä tasolla, pelit on kovia, ikää tulee, ei voi mitään...
Hyvä biisi... Coldplayn Viva la vida ja Pinkin So What
Mottoni elämässä: Kaikella on tarkoituksensa.
Mä haluan sanoa kaikille pienten liikunnanharrastajien vanhemmille ja valmentajille, että yrittävät muistaa tässä suorittamisyhteiskunnassamme, että ne on vasta lapsia.
Ja iso kiitos kaikille, ketkä on mun kanssa jakaneet tätä kiekkoilun hurmaa.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti